Historia

Järjestäytyneen ja nimenomaan vapaaehtoisen sotilasurheilun alkuvaiheita täytyy haarukoida aina “Vanhan sotaväen” ajalle. Suomen tarkka-ampujapataljoonien väen tiedetään harrastaneen ainakin ammuntaa, juoksu ja hiihtoa.

Tiedot yhdistyksistä tai seuroista ovat puutteellisia, mutta ainakin vuonna 1896 perustettiin Lappeenrannassa Suomen Rakuunarykmentissä palvelevien keskuudessa “Sportklubben”. Luutnantti August Lindemanin aloitteesta perustettu seura paneutui erityisesti ratsastuksen edistämiseen ja harrastamiseen.

Suomalaisen sotaväen lakkauttaminen hiljensi tämänkin toiminnan, mutta monet näistä henkilöistä olivat mukana muutama vuosikymmen myöhemmin itsenäisen Suomen armeijaa perustamassa.

Perinteisiä lajeja

Kenttä ja kasarmielämä oli 1920-luvulla kovaa. Asumisolot olivat puutteelliset ja yhteiseen vapaa-ajanviettoon ei ollut juurikaan mahdollisuuksia ulkona tapahtuvaa urheilua lukuun ottamatta. Tämä koski niin varusmiehiä kuin kantahenkilökuntaakin.

Toiminnan muodot vaihtelivat hyvin paljon. Joissakin varuskunnissa vain urheiltiin. Monilla paikoin toimittiin myös yhdistysten puitteissa. Esimerkiksi Tampereen Rykmentissä perustettiin vuonna 1925 ampumaseura “Aseveikot”. Sen jäsenet kilpailivat niin keskenään kuin paikallisten suojeluskuntienkin kanssa. Rykmentissä harrastettiin myös muita perinteisiä sotilaslajeja sekä pesäpalloa ja jopa biljardia. Rakennettiinpa varuskunnan läheisyyteen jopa hyppyrimäki.

Talvisodan tiimellyksessä ei ehditty urheilemaan. Jatkossodassakin urheiluelämä elpyi vasta asemasodan aikana.

Joukko-osastot järjestivät sisäisiä kilpailujaan monissa lajeissa, mutta isojakin kisoja oli. Divisioonien välinen Kannaksen poikkihiihto oli yksi tällainen. Samoin pidettiin jälleen muutaman välivuoden jälkeen useassa urheilulajissa Suomen mestaruuskisat.

Rauhan jälkeen palattiin takaisin kasarmielämään ja kouluttaman uusia varusmiesikäluokkia. Menetetyt sotavuodet haluttiin ottaa takaisin urheillenkin. Varuskuntien väestä tuli monilla paikkakunnilla seuratoiminnan primusmotoreita.

Kohti omaa liittoa

Ensimmäiset ajatukset Sotilasurheiluliitosta esitettiin jo 1950-luvun alussa, mutta tuolloin ei vielä oltu kypsiä liiton perustamiseen. Vuonna 1954 ryhdyttiin sen sijaan perustamaan varuskunnallisia urheilutoimikuntia, joiden päätehtävä oli varusmiesten vapaa-ajan liikuntaharrastusten lisääminen. Rahaa ei juurikaan voitu irrottaa toimintaan, joten toiminnan aktiivisuus riippui hyvin paljon vetäjien innokkuudesta. 1960-luvulla toimintaan saatiin jonkun verran veikkausvoittovaroja. Rahanjakoperusteita muutettiin myöhemmin, ja ilman virallista organisaatiota urheilevat sotilaat uhkasivat jäädä veikkausrahojen ulkopuolelle.

Keväällä 1967 puolustusvoimien komentaja, kenraaliluutnantti Yrjö Keinonen nimesi toimikunnan pohtimaan liiton perustamista. Toimikunnan ehdotuksesta urheilutoimikunnat lakkautettiin ja tilalle perustettiin varuskunnalliset rekisteröidyt urheiluseurat.

Kovinta kiirettä pidettiin Helsingissä, Hämeenlinnassa ja Porkkalassa, joiden sotilasurheiluseurat kokoontuivat helmikuun 16. päivänä vuonna 1968 Pääesikunnan edustajien kanssa perustamaan Suomen Sotilasurheiluliittoa. Liiton jäseniksi hyväksyttiin varuskunnassa työskentelevät perheineen sekä luonnollisesti varusmiehet. Perustamisvuoden loppuun mennessä jäsenmäärä oli noussut jo 40 000:een ja seurojakin oli 29.

Epäileviä katseita

1960-luvulla Suomen urheiluelämä oli edelleenkin jakaantunut poliittisesti kahtia ja muutoinkin pirstoutunut moniin keskusjärjestöihin. Uusi liitto herätti alkuunsa monenlaisia epäilyjä. Erikoisliitot pelkäsivät Sotilasurheiluliiton tulevan samoille valtionapuapajille. Työväen Urheiluliitto taas epäili armeijan “käskevän” nuoret urheilijalupaukset Suomen Valtakunnan Urheiluliiton seuroihin.

Kaikenlaiset ennakkoluulot kuitenkin voitettiin ja jo seuraavana vuonna. Sotilasurheiluliitto kustansi yleisurheilujoukkueen ensi kerran Kansainvälisen Sotilasurheiluliiton mestaruuskilpailuihin Ranskaan. Yksi kisoista mitalin saalistaneista oli Työväen Urheiluliiton jäsenseuraa Tainiokosken Tähteä edustanut sprintteri Ossi Karttunen.

Sotilasurheiluliiton perustaminen osui suosiolliseen aikaan. Muutamaa vuotta aikaisemmin oli siirrytty viisipäiväiseen työviikkoon, jolloin vapaa-aika lisääntyi. Työelämässä olivat jo suuret ikäluokat, joille urheilu ja liikunta olivat olleet keskeinen osa lapsuuden ja nuoruuden harrastustoimintaa. Suuret massaurheilutapahtumat aloittivat myös menestyksen kautensa samoihin aikoihin.

Koko 1970-luku oli Sotilasurheiluliiton toiminnassa kasvun aikaa, vaikka taloudellisia ja osin toiminnallisiakin vaikeuksia oli. Jäsenet oli kuitenkin saatu rivakasti liikkeelle.

Vakiintumisen aika

Seuraavalla vuosikymmenellä toiminta vakiintui niin paljon, että vuonna voitiin palkata kokopäivätoiminen 1982 toiminnanjohtaja sekä perustaa oma julkaisu Sotuli.

Vuosikymmenen puolivälissä aloittivat toimintansa ensimmäiset varusmiesten liikuntakerhot, jotka tänä päivänäkin ovat merkittävä varuskuntien viihtyvyystekijä.

Vuosikymmenen lopulla liitto joutui opetusministeriön erikoissyyniin, kun uutta liikuntalakia sovellettiin. Sotilasurheiluliitto todettiin kuitenkin kaikki kriteerit täyttäväksi valtakunnalliseksi urheilujärjestöksi ja valtionapujen piirissä pysyttiin edelleenkin.

Sotilasurheiluliiton 1990-luvun toimintaan ovat voimakkaasti heijastuneet puolustusvoimien sisäiset muutokset. Joukko-osastoja on yhdistetty, varuskuntia on lopetettu. Myös työolosuhteet ja ajat ovat muodostuneet uudenlaisiksi.

Osallistuminen liiton ja sen jäsenyhdistyksen toimintaan on supistunut määrällisesti, mutta laadullisesti haasteisiin on pystytty silti vastaamaan. Varusmiesten ja myös kantahenkilökunnan kiinnostus muihin, kuin perinteisiin “sotilaslajeihin” on kasvanut. Sotilasurheiluliitto on ollut muutoksessa mukana ja näkyy punttisaleilla, sähly- ja kiekkokaukaloissa sekä golfkentillä.

Teksti:

Matti Hilska

Lähteet:

Kalevi Römpötti: Suomen Sotilasurheiluliitto, 20-vuotistaival

Erkki Vasara: Suomen ratsastusurheilun historia

Heikki Liipola: Lahden Toimiupseeriyhdistys 60 v

Etelä-Suomen Sanomien vuosikerrat